jouluna 2012

Joulusiivouksesta ei meinannut tulla mitään.
Pikku apulaisen kanssa.
Kuusi koristeltiin. Yhdessä. Alaoksilla oli paljon koristeita. Joulusaunassa lapsi mahtui pesuvatiin.
Joululahjaksi lapsi toivoi hurisevaa hammasharjaa. Ja sai.
Paras lahja.
Lapsi lauloi rati riti rallaa. Koko joulun. Ja kovaa.
Lapsi nukkui päiväunia vaunuissa. Mahtui juuri ja juuri.
Pyysi kukkaviltin päälle. Näki kukkaisunia. Kuulemma.
Lapsi oppi "luistelemaan". Pysyy siis pystyssä. Jäällä.
Oltiin paljon yhdessä. Ulkoiltiin. Stiigailtiin.
Nautittiin. Koko perhe.

meidän joulu

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä. Kauan. Kohta 15 vuotta. Ja vasta nyt. Vietämme ensimmäistä kertaa joulun omassa kodissa. Meidän perheen kesken. Olen hämmentynyt. Ihmeissäni. Mitä jouluruokaa laitan? Menemmekö haudoille? Milloin saunomme? Syömme? Koristelemme kuusen? Nyt vasta me luomme ne omat, meidän perheen jouluperinteet. Me saamme päättää miten vietämme joulua. Mitä jouluperinne muistoja haluamme lapsemme muistavan. Olen innoissani. Jo oli aikakin.

kiire

En pidä kiireestä. Ennen minulla oli kiire. Aina. Ja on vieläkin. Usein. Mutta tiedostan sen. Yritän välttää sen. Varsinkin lapsen kanssa ollessa. Haluan viedä aamulla lapseni päiväkotiin rauhassa. Ilman kiirettä. Ajan kanssa. Meillä on tietyt rutiinit. Kotona, matkalla ja päiväkodissa. Haluan, että meillä on aikaa tehdä nämä asiat. Jutella samalla. Ihmetellä matkalla liiketunnistimia, taivaalla näkyvää kuuta, piipusta nousevaa savua, puita, viemäriputkia, ilmastointeja. Kaikkea mahdollista. Haluan ettei lapsellemme jäisi tunne, että hänet vain "heitetään" päiväkotiin. Mutta. Heti kun lapsi on poissa näkyvistä. Äiti juoksee.

se puhelu

Tuntuu että siitä on niin kauan. Ja kuitenkin niin vähän aikaa. Tasan 2 vuotta. Silloin, minusta tuli äiti. Keskellä päivää. Kesken töiden. Osasin muka odottaa sitä. Lähiaikoina. Toivottavasti. Ehkä. Pian. Ajattelin. Enkä kuitenkaan osannut. Ei siihen osaa varautua. Valmistautua. Se on jotain niin ihmeellistä. Yksi puhelu. Muuttaa koko elämäsi. Lopullisesti.

puhutko suomea?

Kaupassa lapseni kanssa. Kaksin kassajonossa. Käsikädessä. Edellä seisoo nainen. Juttelee jotain lapselleni. Minä hymyilen vieressä. Nainen kääntyy minua kohti. Kysyy: Puhutko suomea? Menen ihan sanattomaksi. En tajua ollenkaan kysymystä. Soperran kuitenkin myöntävän vastauksen. Niin kuin aiemmin kerroin. En näe lapseni ihonväriä. Välillä olisi ehkä hyvä nähdä. Mutta onhan näitä. Muistuttajia.

menossa mukana

Tänään, päivän askareiden keskellä. Mieleeni tuli muisto. Odotusajalta. Mietin ja kyselin silloin mieheltäni usein. Arjen askareiden keskellä. Missä lapsemme olisi nyt? Miten me teemme tämän homman? Entä tämän? Sitten kun meillä on lapsi? Lapsi on tietenkin mukanamme. Mieheni vastasi. Lapsi eli jo kanssamme. Koko ajan. Meidän elämäämme. Kaikkeen oli sama vastaus. Lapsi on mukana. Ja tänään tajusin. Niin se on mennyt. Lapsi "auttaa" meitä kotihommissa.  Pihahommissa. Konehommissa. Heppahommissa. Kaikessa. Äidin ja isin pikku apulainen. Ylpeä siitä. Hän saa olla mukana. Menossa. Äidin ja isin kanssa. Yhdessä.

kiukkua

Minulla on ollut töitä. Paljon, iltamenoja, liikaa. Näen sen lapsestani. Hän kiukuttelee. Minulle. Vain minulle. Hän on minussa kiinni. Ei päästä silmistään. Kaipaa läheisyyttä. Tankkaamme sitä, toinen toisistamme. Omatunto soimaa. Onko työ taas vienyt minua? Olenko tuntenut itseni taas liian tärkeäksi työssäni? Vaikka se tärkein. Oma lapsi. Odottaa ja kaipaa minua. Kotona. Muistan sen. Taas vähän aikaa.

pelko

Mistä se tulee? Ja miksi? Pelko. Se vain kasvaa koko ajan. Kasvaako se samaa tahtia rakkauden kanssa? Mitä enemmän rakastat sitä enemmän pelkäät? Pelkään, että lapsellemme sattuu jotain. Pahaa, kamalaa, lopullista. Niin kauan toivottu, odotettu. Vihdoinkin meillä. Ja kaikki on niin hyvin.

pimeää

Meillä on uusi, yhteinen juttu. Minulla ja lapsella. Iltaisin, pimeässä, käymme kävelemässä metsässä. Otsa- ja taskulamppujen valossa. Se on jännää. Kivaa. Täällä ei ole katulamppuja. Asumme maalla. Täällä on oikeasti pilkkopimeää. Olen salaa ylpeä. Lapsemme ei pelkää pimeää. En kerro hänelle, että äitiä, välillä, vähän pelottaa.

viikonloppu

Viikonloput ovat niin erilaisia kuin ennen. Ennen olin viikonloput töissä. Mieheni oli töissä. Meillä ei ollut yhteistä aikaa. Meillä ei ollut lasta. Viikonloput olivat päiviä muiden joukossa. Nyt on toisin. Meillä on viikonloput vapaat. Meillä on yhteistä aikaa. Meillä on lapsi. Emme tee mitään ihmeellistä. Olemme vain yhdessä. Koko perhe. Välillä ihmettelen kuinka olenkin tyytyväinen niin "tavalliseen" elämään. Mutta minulla on tässä kaikki. Koko elämäni. Rakkaimpani.

työpäivän jälkeen

Lapsemme on jo niin iso. Hänen kanssaan voi jutellla, asioista. Päivän tapahtumista. Ja me juttelemme. Kerromme toisillemme miten päivämme on mennyt. Minä kyselen päiväkotipäivästä. Lapsemme on askarrellut. Koko viikon. Joka päivä. Kissankuvia. En tiedä mikä on totta. Mikä tarua. Mutta ei se haittaa. Tärkeintä on hetket. Heti työpäivän jälkeen. Menemme sohvalle. Istumme sylikkäin. Juttelemme. Rauhoitumme hetkeksi, ennen kotihommia. Joskus lapseni sanoo: "Miulla tuli päiväkodissa äitiä ikävä." Silloin. Tunnen piston sydämessäni.

ei haittaa

Tiedättekö kirjan: Ei haittaa jos on erilainen?  Se on yksi lapsemme suosikkikirja. Hän osaa sen ulkoa. Melkein kokonaan. Erityisen tärkeä hänelle on kohta: "Sinä olet erilainen ja erityinen, koska olet juuri se joka olet". Lapsemme tietää myös, että hänet on adoptoitu. Eihän hän ymmärrä mitä se tarkoittaa. Vielä. Mutta pidämme tärkeänä, että hän tietää sanan. Kuulee. Siitä ei tule outoa. Pelottavaa. Hämmentävää. Ei haittaa, jos on adoptoitu.

onnen hetkiä

Olen onnellinen. Onneni on pienissä hetkissä. Olimme reissussa koko perhe. Siellä koin monia onnen hetkiä. Meillä oli aikaa toisillemme. Yksi hetki jäi vahvasti mieleeni. Istuin hiekkarannalla, aurinkotuolissa. Lapseni ja mieheni puljasivat meressä. Katselin heitä. Isä ja poika. Yhdessä. Minun aarteeni.

aika

Lapsemme kasvaa liian nopeasti. Vai meneekö aika liian nopeasti? Vastahan me odotimme lasta. Vastahan me saimme hänet. Vastahan hän joi öisin tuttipullosta maitoa. Vastahan hän oppi kävelemään, puhumaan, ajamaan polkupyörällä. Ihania ajanjaksoja. Niin paljon. Jo takana. Sylivauva aika.  Konttausaika. Jokeltelu aika. Ensimmäiset sanat. Hassut sellaiset. Pelkään, että unohdan asioita. Unohdankin. Olen jo unohtanut. Yritän kirjoittaa jotain muistiin. Mutta tiedän. Kirjoitan liian vähän. En saa aikaseksi. Minulla ei (muka) ole aikaa. Poden siitä huonoa omatuntoa. Mutta ehkä ne tärkeimmät. Pienet hetket. Säilyvät muistoissa. Ikuisesti.

odotettavissa?

Nytkö se alkaa? Vein lapseni päiväkotiin. Ovella oli isojen ryhmä lähdössä ulos. Jonossa. Sanoin jotain lapselleni. Mainitsin hänen nimensä. Yksi isoista katsoi lastani halveksien samalla toistaen hänen nimen pitkästi venyttäen. Odotin. Luulin ja pelkäsin, että hän sanoisi vielä jotain. Jotain lapsemme ihonväriin liittyen. Ei sanonut. Onneksi. En ollut valmistautunut. Vielä. Tilanne oli nopeasti ohi. Lapseni ei tajunnut mitään. Mutta minä tajusin. Mietin. Koko päivän. Kuinka osaisin valmistella lapseni tulevaan? Miten hän osaa suhtautua siihen? Kuinka hän ymmärtää asian? Kuinka hän kestää sen? Tiedän. Lapset osaavat olla julmia. Toisilleen.

valintoja

Ennen. Menin ja tulin miten halusin. Nyt. Mietin kaikki menoni lapseni huomioon ottaen. Kuinka minun menoni vaikuttavat arkeemme. Lapseemme. Yhteiseen aikaamme. Ehdinkö olla lapseni kanssa? Menenkö elokuviin? Johonkin kutsuille? Monelta? Ehdinkö nukuttamaan lapseni? Menenkö yksin kävelylle vai lapsen kanssa pyöräilemään? Menemmekö illalla kylään vai onko päivässä ollut jo tarpeeksi "ohjelmaa"? Rauhoitammeko kuitenkin illan yhdessäoloon kotona? Yritän tehdä valinnat niin, että lapsemme saisi olla mahdollisimman paljon kanssamme. Yhdessä. Rauhassa. Olen oppinut elämästä. Aikaisemmasta sellaisesta. Paljon. Enää minulla ei ole kiire mihinkään. On hyvä olla näin. Ihan tavallisessa arjessa.

satu

Olipa kerran pieni poika joka oli käymässä nukkumaan. Äiti kertoi pojalle aina iltaisin sadun. Sadun pienestä pojasta ja hänen päivän tapahtumista. Enää äiti ei osaa. Niin tarkasti. Ei tiedä kaikkea mitä pieni poika on päivän aikana tehnyt. Kokenut. Kenen kanssa leikkinyt? Onko poika piirtänyt? Askarrellut? Ollut iloinen? Surullinen? Äiti kertoo sadussa sen mitä tietää. Aamun ja illan. Se on aika vähän. Pieni poika on suurimman osan päivästä muiden kanssa. He tietävät päivän tapahtumat. Paljon paremmin kuin äiti. Onneksi on viikonloput. Sen pituinen se.

sopeutumista

Arki on asettunut. Illat ovat olleet jo helpompia. Ja tänään, lapsemme jäi ensimmäistä kertaa reippaana päiväkotiin. Otti hoitajaa kädestä. Lähti kohti leikkejä. Hyvä, että muisti edes vilkuttaa. Omalle äidilleen. Nyt tuli itku, äidiltä. Autossa. Lapsi oli niin reipas. Hän pärjää. On iso ja kuitenkin niin pieni. Uskaltaisinko jo sanoa: on sopeutunut. Myös äidin on pitänyt sopeutua. Hyväksyä. Takana ovat ne yhteiset perättäiset päivät. Viikot. Kuukaudet. Nyt arkeamme rytmittää työ, päiväkoti, viikonloput ja lomat. Yksi ajanjakso elämässämme on takana.

tyttöjen ilta

Aina. Ihan joka kerta, kun istun iltaa tyttöjen kanssa. Tulee puhe siitä. Millaista on adoptoida? Kuinka selvisitte siitä kun ette saaneet omia lapsia? (johon aina korjaan, biologisia lapsia, adoptiolapsikin on ihan oma).  Kuinka olet kestänyt muiden vauva uutiset? Miten et ole yhtään katkera tai kateellinen? Kysymyksiä riittää. Minua ei haittaa. Vastaan mielelläni. Selitän ja kerron. Mutta joskus. Jään miettimään. Miten kaikki olikin meille loppujen lopuksi niin helppoa? Ei, ei se ollut hankala hyväksyä, ettemme voineet saada biologisia lapsia. Päätimme sitten adoptoida. Ei, odotusaika ei ollut raskas, tiesimme, että lapsi on tulossa. Enemmin tai myöhemmin. Toki myönnän. Oli meillä vaikeaakin. Mutta kaikesta selvittiin. Ja nyt olemme tässä. Meidän perhe. Juuri sellaisena kuin pitikin.

perinnöllisyys

Joskus suren sitä etten voi sanoa lapsellemme: "Sinulla on aivan isäsi hymy ja äitisi silmät". Voihan hänellä ollakkin. Minä en tiedä. En tiedä mitä lapsemme on perinyt biologisilta vanhemmiltaan. Voin vain arvailla. Entäpä luonne? Mitä lapsemme luonteesta on perittyä? Mikä taas kasvatuksen "tulosta"? Sitä emme saa koskaan tietää.

yhteinen aika

Miksi sitä ei arvostanut ennen, tarpeeksi? Yhteistä aikaa? Minä ja mieheni teimme omia juttuja. Meillä oli omia menoja. Paljon. Nyt on toisin. Onneksi. Arvostamme yhteistä aikaa. Koko perheen kanssa. Se on myös lapsellemme tärkeää. "Nyt ollaan yhdessä koko perhe", hän sanoo usein, onnellisesti hymyillen.

itkua

Meidän lapsemme ei ole juurikaan itkenyt. Nyt itkua on tullut. Paljon. Päiväkodin aloitus on ollut iso asia. Suuria tunteita. Puolin ja toisin. Toivottavasti lapsemme sopeutuu pian.

irti

Nyt on päästettävä irti. Lapsemme aloittaa päiväkodin. Muut huolehtivat hänestä päivisin. Meidän on vain luotettava. Lapsemme pärjää. Tuntuu niin hurjalta. Nyt se "putki" alkaa. Päiväkoti, eskari, koulu... Olen huolissani. Peloissani. Jännittynyt. Toivon, että kaikki menee hyvin.

afrikka

Lapsemme tunnistaa Afrikan ääriiviivat. Hän sanoo aina kun näkee sen: "Tuossa on Afrikka, minä olen syntynyt siellä." Hän on ylpeä siitä. Mutta onko hän aina? Mitä sitten kun hän ymmärtää enemmän? Millaisia kysymyksiä häneltä tulee? Kuinka osaamme vastata "oikein"? Pelottaa.

päivän paras hetki

Lapsi heräilee päiväunilta. Nostan hänet syliini. Lapsi painaa päänsä kaulaani vasten. Sanoo: "Mennään sohvalle". Se on tapamme. Lapsi heräileee rauhassa päiväuniltaan. Minun sylissäni. Pää rinnallani. Kuuntelee sydämeni sykettä. On lähellä. Yritän rauhoittaa sen hetken. Vaikka olisi mitä kesken. Nämä on niitä hetkiä, jotka tulen muistamaan. Aina.

tuoksu

Lapsemme ei enää tuoksu vauvalle. Milloin se tuoksu hävisi? Tiedättehän, se vauvan tuoksu? Nyt lapsemme tuoksuu hiekalle, auingolle, ulkoilmalle. Lapselle. Ei vauvalle vaan leikki-ikäiselle, joka touhuaa jo omia leikkejään. Meillä ei ole enää vauvaa.

lapsiperheen elämää

Tajusin jotain elämästämme lapsiperheenä. Emme ole valittaneet kertaakaan arkeamme. Johtuuko se siitä, että odotimme lastamme niin kauan? Vai siitä, että saimme viettää lapsetonta elämää yhdessä 12 vuotta? En tiedä. Myönnän. Välillä kaipaan aamuja, että ensimmäiseksi ei tarvitsisi vaihtaa vaippaa. Tehdä puuroa. Voisi keskellä päivää lukea rauhassa kirjaa. Lähteä illalla ulos ilman lapsenhoitosuunnitelmia. Tehdä rauhassa remonttia. Omia juttuja. Mutta tiedän. Niiden aika tulee vielä. Ehkä liiankin pian. Onneksi osaamme nauttia elämästä. Tässä. Juuri nyt.

saunassa

Tänään, pihasaunassamme, pukuhuoneessa, saunan jälkeen. Lapsi sylissäni, pyyhkeeseen kääriytyneenä. Itkin. Siihen hetkeen kiteytyi niin paljon. Muistot tulivat mieleeni. Se lapsettomuuden tuska jota olin kokenut. Muistin kuinka juuri siinä samalla penkillä, usein mietin, milloin oikein saamme saunoa oman lapsen kanssa. Oloni oli silloin niin tyhjä. Ja nyt. Vihdoinkin istuin siinä. Oma lapsi sylissä. Oloni oli niin onnellinen. Ja helpottunut.

iltaisin

Lasta ei tarvitse nukuttaa. Niin ajattelin ennen. Lapsi viedään sänkyyn ja hän käy nukkumaan. Itsekseen. Meillä se ei todellakaan mene niin. Nukutamme lapsemme joka ilta. Hän ei jää yksin sänkyyn. Hän tarvitsee läheisyyttä. Ajattelemme, nyt hän ottaa sen mistä on jäänyt paitsi. Kukaan ei ole ollut hänen vieressään ennen meitä. Hänen on täytynyt nukahtaa itsekseen. Vain nalle kaverinaan. Nyt lapsellamme on äiti ja isä. Hän ottaa sen mitä tarvitsee. Turvallisuuden tunteen.

erivärinen

Lapsemme on erivärinen ja minä en näe sitä. Enää. Olen niin tottunut siihen. Joskus kuitenkin havahdun. Tajuan, ainiin, meidän lapsi on tummaihoinen. Näen sen tilanteissa joissa on paljon  lapsia. Lapsemme erotuu joukosta. Mietin. Milloinkohan hän tajuaa sen? Itse.

lapseton

Muistan hyvin sen. Päätimme silloin lopettaa lapsettomuushoidot ja aloitimme adoptioprosessin. Silloin sen sanoin. "Tulen olemaan ikuisesti lapseton" Vaikka tiesin, että tulisimme saamaan adoptiolapsen, sitten joskus. Mutta tiesin myös sen, että en tule ikinä saamaan biologista lasta. Koin olevani lapseton. Aina. Kuinka väärässä olinkaan? Kuinka saatoin ajatella niin? En minä ole lapseton. En enää. Ikinä. Minulla on lapsi. Maailman ihanin. Adoptiolapsi. Minun lapseni.

kaksin

Olimme mieheni kanssa kaksin. Koko päivän. Ei ruoka-aikoja, ei päiväunia, ei vaipanvaihtoja. Saimme puuhastella pihalla koko päivän. Rauhassa. Niin kuin ennen. Kuinka olimmekin unohtaneet millaista se oli? Haluaisin sanoa kaikille adoptiolasta odattaville: nauttikaa ajastanne nyt kun olette kaksin. Ottakaa siitä kaikki irti. Sillä kun lapsi tulee, kaikki muuttuu. Mutta tiedän. Se ei auta. Adoptiolasta odottavat haluavat lapsen. Niin pian kuin mahdollista. He eivät halua olla kaksin. He ovat olleet niin kauan. Niin mekin. Silloin. Ennen.

ikävä

Olen reissussa. Ikävöin lastani. Illalla juttelen hänen kanssaan puhelimessa. Yritän olla reipas ja pirteän kuuloinen vaikka itkettää. Äiti tulee kohta, lapsi sanoo. Äiti tulee sitten yhden yön päästä, yritän selittää. Äiti tulee kohta, lapseni hokee. Kyselen mitä hän on tehnyt. Lapsi kertoo päivän puuhistaan. Ihana 2-vuotias. Minä olen täällä. Reissussa. Haluaisin olla kotona. Mikään ei ole niin kuin ennen.

aikataulu

08.00 herätys, aamupuuro, aamupesut, pukeminen
09.00 ulkoilua
11.00 ruoka
12.00 päiväunet
14.00 välipala
14.30 ulkoilua
16.30 ruoka
19.30 iltapuuro, iltapesut, nukkumaan
Päivämme on aikataulutettu. Pidämme siitä kiinni. Se luo lapselle turvallisuutta. Lapsi tietää mitä tapahtuu. Joskus voimme vähän poiketa. Toisinaan aikataulu väsyttää, stressaa, ahdistaa. Mutta aikataulun avulla arki toimii.

aina väärässä paikassa

Olen töissä ja ajatukset on lapsessa. Olen lapsen kanssa ja ajatukset ovat töissä. Käyn harrastamassa ja poden huonoa omatuntoa etten ole perheen kanssa. Olen perheen kanssa ja harmittelen kun ei ole aikaa ystäville. Teen koti-töitä vaikka pitäisi antaa aikaa lapselle. Vien lapsen hoitoon, jotta voin viettää kahden keskistä aikaa mieheni kanssa ja samalla poden huonoa omatuntoa kun en ole lapseni kanssa. Onko milloinkaan hyvä?

aamu

Aurinko sarastaa. Herään. Lapsi tuhisee vieressäni. Silitän hänen hiuksiaan. Pian lapsi raottaa silmiään, hymyilee kun näkee minut ja sanoo hiljaa, huomenta. Hän nousee istumaan, on yhtäkkiä ihan pirteä ja kysyy reippaasti, arvaa mitä? No, minä vastaan. Aurinko paistaa. Hän vastaa. Hymyilen. Voiko aamu ihanammin alkaa? Meidän Afrikan aurinkomme.

jossain kaukana

Joskus, kun katson nukkuvaa lastamme, kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Mietin, miten juuri tämä lapsi on tässä, meillä, meidän lapsemme. Toiselta puolelta maapalloa tullut. Tunnen suurta kiitollisuutta. Sinne kauas. Voi kunpa voisin kertoa. Kaikki on hyvin. Lapsesi on maailman ihanin.

arki

Miksi en joskus kestänyt sitä? Mikä siinä ahdisti? Miksi piti olla koko ajan menossa? Jossakin mukana? Mitä pahaa arjessa oli? Nyt, lapsen myötä, olen oppinut nauttimaan arjesta. Arki on parasta!

unten maille

Lapsemme nukkuu päiväunet edelleen vaunuissa. Se on niin helppoa. Lapsi nukahtaa vaunuissa heti. Hän tietää, että nyt mennään unten maille. Nautin vaunulenkeistä ja samalla suren, kohta nämä loppuvat. Lapsemme kasvaa liian nopeasti. Hengitän raikasta ilmaa. Tarvitsen sitä. Saan olla kaikessa rauhassa, omissa ajatuksissani. Oma aika.

arvot

Muistan kun odotimme lastamme ja ajattelimme mieheni kanssa, että lapsen tulo perheeseemme ei muuta juuri mitään. Kuinka väärässä olimmekaan. Lapsen tulo perheeseen muuttaa kaiken. Tai ehkä se suurin muutos tapahtuu omassa päässä. Arvot menevät uusiksi. Se mihin me haluamme aikamme käyttää. Mikä meille on tärkeintä.

läsnäolo

Miten se aina unohtuukin kaiken kiireen ja arjen rutiinien keskellä? Koko ajan "pitää" suorittaa jotain. Aina on jotain tehtävää. Tänään olin puuhastellut taas koko päivän ja tein pihahommia kun lapseni tuli viereeni ja sanoi: äiti, ota miut syliin. Nostin lapseni syliin, istuimme pitkän aikaa siinä kellarin kupeella, kuuntelimme lintujen laulua ja nautimme kevään auringon paisteesta. Se oli siinä, se hetki, läsnäolo.

a piece of africa

Reilu vuosi sitten, Johannesburgin lentokentällä, kaunis tumma nainen jutteli kanssani tax free jonossa ja sanoi minulle lopuksi: "Now you have always a piece of Africa with you." Sitä kohtaamista ja niitä sanoja en unohda koskaan. Lapsemme oli sylissäni, rintarepussa. Olimme tulossa hänen kanssa kotiin.