aitassa

Meidän pihalla on aitta. On ollut niin kauan kuin me olemme asuneet täällä. 11 vuotta. Vasta nyt nukuimme siellä ensimmäisen yön. Miksi vasta nyt? Nyt oli hyvä syy. Lapsi. Tarjota lapselle elämys. Jotain erilaista. Siellä me nukuimme. Koko perhe. Hyttysverkon alla. Pimeässä, viileässä aitassa. Kuuntelimme yön ääniä. Kesäyön.

iso poika

Meidän lapsemme on jo iso poika.
Ei enää päiväunia.
Ei enää yövaippaa.
Ei enää "vahinkoja" päivällä housuihin (paitsi joskus jos on tosi hauskaa).
Ei enää rattaita kaupungilla.
Ei enää apupyöriä pyörässä.
Ei enää kanneta sylissä (ainakaan pitkiä matkoja).
Ei enää nosteta autoon ja turvaistuimeen (kiipeää itse).
Ei enää syötetä.
Ei enää pueta (autetaan välillä vain vähän).
Ei enää äidin ikävöintiä (paitsi joskus, onneksi).
Mihin se ihan pieni katosi? Miten se kasvoi niin nopeasti?

läheisyys

Se on niin helppoa lasten kanssa. Mihin se helppous katoaa kun kasvamme, aikuistumme? Lapsemme haluaa usein syliin, silittelee, halaa kovasti ja antaa ison pusun. Sanoo joskus: "äiti, mie kaipaan läheisyyttä". Ja sitten sylitellään. Mitä sitten kun lapsemme kasvaa? Tuleeko hän vielä syliin? Antaako halata? Teininä? En tiedä. Nyt tankkaamme läheisyyttä toisistamme. Ja nautin siitä kun lapsi mahtuu vielä syliini. Hyvin.

ilman apupyöriä

Ajan autolla töistä kotiin. Ihan ajatuksissani. Havahdun. Kotitiellä, vastaan ajaa pieni poika, polkupyörällä. Haparoiden, tien laidasta laitaan, isä juoksee rinnalla. Antaa ohjeita. En ole uskoa silmiäni: minun poikani, polkee hiekkatiellä, polkupyörällä, ilman apupyöriä. Pysähdyn. Ihmettelen. Ihailen. Poika on tohkeissaan (ja isäkin). Haluaa näyttää äidilleen kun osaa. On oppinut. Olen niin ylpeä. Minun pieni poikani. Kolmevuotias. Osaa ajaa polkupyörällä. Ilman apupyöriä.