työn touhussa

Olen (taas) kotitöiden touhussa. Järjestelen tavaroita paikoilleen. Imuroin. Laitan ruokaa, pyykkejä, likaisia ja puhtaita. Kaikkea yhtä aikaa. Lapsi pyörii mukana. Osallistuu, välillä omia touhuten. Kunnes sanoo: "Äiti, miuta loikoiluttaa. Mie haluun siun viereen sohvalle." Se pysäyttää minut. Menemme sohvalle. Loikoilemme. Juttelemme. Nauramme. Huilaamme. Ja hetkeksi unohdan. Kodin kaaoksen. 

pieniä onnenhetkiä

Aika pienestä se onni nykyään koostuu. Ja hyvä niin. Tänään koin onnenhetkiä kun ajoin polkupyörällä päiväkotiin. Iltapäivällä. Ajoissa. Kirpeyttä ilmassa. Auringonpaiste. Syksyn tuoksu. Lapsen iloiset kasvot vastassa. Pyörämatka yhdessä kotiin. Juteltiin. Ihasteltiin värikkäitä puita. Lehtiä maassa. Muistan taas sen entisen. Olin töissä, myöhään iltaan. Meillä ei ollut lasta.

lapsi vai adoptiolapsi?

Olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Puhun elämästäni. Ja tietenkin lapsestamme. Jaamme kokemuksia muiden vanhempien kanssa. En korosta adoptiota. Joskus mietin, pitäisikö lisätä: "Lapsemme on adoptoitu." Yleensä en lisää. Mutta joskus on pakko.
"Miten sinun raskautesi sujui?"
"Miten synnytyksesi meni?"
"Olitteko monta päivää sairaalassa?"
"Kauanko imetit?" 
Vastaan: "Itseasiassa en ole ollut raskaana. Meillä on adoptiolapsi". Sen jälkeen seuraa yleensä hiljainen, kiusallinen hetki. Kysyjälle. Ei minulle.

taitoja

Vielä alkukesästä työnsin pientä poikaa vaunuissa päiväunilla lähisiwaan. Ja nyt, pieni poika polkee itse polkupyörällä lähisiwaan. Ilman apupyöriä. Äiti juoksee mukana. Eikä meinaa pysyä perässä. Välillä pyörä "heittelehtii" mutta ei kaadu. Poika on niin hellyyttävä. Hän osaa. Hän keskittyy. Polkee mäetkin ylös. On ylpeä taidoistaan. Ja taas. Tämän hetken. Yritän tallettaa muistoihini.