lelupäivä

Päiväkodissa on lelupäivä. Lapsemme ottaa mukaan lempilelunsa. Pienen mustan hämähäkin. Päiväkodissa muut lapset leikkivät jo. Omilla leluillaan. Hienoilla, upeilla, isoilla, mitä erilaisemmilla autoillaan. Lapsemme katsoo heitä. Kauempaa. Puristaen pientä mustaa hämähäkkiä kädessään. Tunnen sääliä. Lapselllamme ei ole hienoa autoa. Vain pieni musta hämähäkki. Nytkö se vertailu jo alkaa?
En tykkää lelupäivästä.

juhlissa

Mieheni kanssa juhlissa. Aikuisten juhlissa. Vieras nainen, ystävämme tuttu. Ottaa puheeksi lapsemme. Tietää, että on adoptiolapsi. Kyselee. Tai oikeastaan utelee. Minä vastailen, selitän ja kerron. Näen, miestäni alkaa ärsyttää. Liian henkilökohtaisia kysymyksiä, vieraalta. Kun vieras nainen sitten kysyy: "Tiedättekö mitään lapsenne oikeista vanhemmista?" Mieheni vastaa väliin: "Joo, tiedämme, aika paljonkin, tässähän me olemme." Vieras nainen tajuaa. Ei kysy. Enää mitään.

pyöräillen

Olen aina nauttinut pyöräilemisestä. Tuuli suhisee korvissa. Maisemat vaihtuu. Omat ajatukset seuranani.
Pyöräretkeni ovat muuttuneet. Nyt jutellaan. Ei olla hiljaa. Omissa ajatuksissa. Poikani istuu takana. Omassa istuimessaan. Havannoi maisemia. Kyselee. Ihmettelee. Kommentoi. Yritän vastata, selittää, kertoa. Aina en osaa. Viemäriputkista tai sähköjohdoista esimerkiksi. "Isi varmaan tietää." -sanon silloin. Se riittää.
Ja taas haikeus mielessäni. Tämäkin on vain yksi hetki elämästämme. Vain muutaman kesän me voimme pyöräillä näin. Poikani ei kohta mahdu enää kyytiin. Höpötä takanani. Ota minusta välillä kiinni. Potki jaloillaan. Kutittele.

aurinko

Lapsemme rakastaa aurinkoa. Sanoo: "Aurinko on kiva". Kääntää kasvonsa kohti aurinkoa. Laittaa silmänsä kiinni. Nauttii sen lämmöstä. Hänen ihonsa väri muuttuu. Hehkuu ja kimaltaa niin pehmeän ruskeana. Hänen hiustensa väri muuttuu. Niin tummanruskean, rantahiekan väriset. Hänen silmiensä väri muuttuu. Niin kastanjan ruskeat. Lämpimät. Auringon lapsi. Niin se vaan on.