päivän paras hetki

Lapsi heräilee päiväunilta. Nostan hänet syliini. Lapsi painaa päänsä kaulaani vasten. Sanoo: "Mennään sohvalle". Se on tapamme. Lapsi heräileee rauhassa päiväuniltaan. Minun sylissäni. Pää rinnallani. Kuuntelee sydämeni sykettä. On lähellä. Yritän rauhoittaa sen hetken. Vaikka olisi mitä kesken. Nämä on niitä hetkiä, jotka tulen muistamaan. Aina.

tuoksu

Lapsemme ei enää tuoksu vauvalle. Milloin se tuoksu hävisi? Tiedättehän, se vauvan tuoksu? Nyt lapsemme tuoksuu hiekalle, auingolle, ulkoilmalle. Lapselle. Ei vauvalle vaan leikki-ikäiselle, joka touhuaa jo omia leikkejään. Meillä ei ole enää vauvaa.

lapsiperheen elämää

Tajusin jotain elämästämme lapsiperheenä. Emme ole valittaneet kertaakaan arkeamme. Johtuuko se siitä, että odotimme lastamme niin kauan? Vai siitä, että saimme viettää lapsetonta elämää yhdessä 12 vuotta? En tiedä. Myönnän. Välillä kaipaan aamuja, että ensimmäiseksi ei tarvitsisi vaihtaa vaippaa. Tehdä puuroa. Voisi keskellä päivää lukea rauhassa kirjaa. Lähteä illalla ulos ilman lapsenhoitosuunnitelmia. Tehdä rauhassa remonttia. Omia juttuja. Mutta tiedän. Niiden aika tulee vielä. Ehkä liiankin pian. Onneksi osaamme nauttia elämästä. Tässä. Juuri nyt.