jouluna 2012

Joulusiivouksesta ei meinannut tulla mitään.
Pikku apulaisen kanssa.
Kuusi koristeltiin. Yhdessä. Alaoksilla oli paljon koristeita. Joulusaunassa lapsi mahtui pesuvatiin.
Joululahjaksi lapsi toivoi hurisevaa hammasharjaa. Ja sai.
Paras lahja.
Lapsi lauloi rati riti rallaa. Koko joulun. Ja kovaa.
Lapsi nukkui päiväunia vaunuissa. Mahtui juuri ja juuri.
Pyysi kukkaviltin päälle. Näki kukkaisunia. Kuulemma.
Lapsi oppi "luistelemaan". Pysyy siis pystyssä. Jäällä.
Oltiin paljon yhdessä. Ulkoiltiin. Stiigailtiin.
Nautittiin. Koko perhe.

meidän joulu

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä. Kauan. Kohta 15 vuotta. Ja vasta nyt. Vietämme ensimmäistä kertaa joulun omassa kodissa. Meidän perheen kesken. Olen hämmentynyt. Ihmeissäni. Mitä jouluruokaa laitan? Menemmekö haudoille? Milloin saunomme? Syömme? Koristelemme kuusen? Nyt vasta me luomme ne omat, meidän perheen jouluperinteet. Me saamme päättää miten vietämme joulua. Mitä jouluperinne muistoja haluamme lapsemme muistavan. Olen innoissani. Jo oli aikakin.

kiire

En pidä kiireestä. Ennen minulla oli kiire. Aina. Ja on vieläkin. Usein. Mutta tiedostan sen. Yritän välttää sen. Varsinkin lapsen kanssa ollessa. Haluan viedä aamulla lapseni päiväkotiin rauhassa. Ilman kiirettä. Ajan kanssa. Meillä on tietyt rutiinit. Kotona, matkalla ja päiväkodissa. Haluan, että meillä on aikaa tehdä nämä asiat. Jutella samalla. Ihmetellä matkalla liiketunnistimia, taivaalla näkyvää kuuta, piipusta nousevaa savua, puita, viemäriputkia, ilmastointeja. Kaikkea mahdollista. Haluan ettei lapsellemme jäisi tunne, että hänet vain "heitetään" päiväkotiin. Mutta. Heti kun lapsi on poissa näkyvistä. Äiti juoksee.

se puhelu

Tuntuu että siitä on niin kauan. Ja kuitenkin niin vähän aikaa. Tasan 2 vuotta. Silloin, minusta tuli äiti. Keskellä päivää. Kesken töiden. Osasin muka odottaa sitä. Lähiaikoina. Toivottavasti. Ehkä. Pian. Ajattelin. Enkä kuitenkaan osannut. Ei siihen osaa varautua. Valmistautua. Se on jotain niin ihmeellistä. Yksi puhelu. Muuttaa koko elämäsi. Lopullisesti.

puhutko suomea?

Kaupassa lapseni kanssa. Kaksin kassajonossa. Käsikädessä. Edellä seisoo nainen. Juttelee jotain lapselleni. Minä hymyilen vieressä. Nainen kääntyy minua kohti. Kysyy: Puhutko suomea? Menen ihan sanattomaksi. En tajua ollenkaan kysymystä. Soperran kuitenkin myöntävän vastauksen. Niin kuin aiemmin kerroin. En näe lapseni ihonväriä. Välillä olisi ehkä hyvä nähdä. Mutta onhan näitä. Muistuttajia.

menossa mukana

Tänään, päivän askareiden keskellä. Mieleeni tuli muisto. Odotusajalta. Mietin ja kyselin silloin mieheltäni usein. Arjen askareiden keskellä. Missä lapsemme olisi nyt? Miten me teemme tämän homman? Entä tämän? Sitten kun meillä on lapsi? Lapsi on tietenkin mukanamme. Mieheni vastasi. Lapsi eli jo kanssamme. Koko ajan. Meidän elämäämme. Kaikkeen oli sama vastaus. Lapsi on mukana. Ja tänään tajusin. Niin se on mennyt. Lapsi "auttaa" meitä kotihommissa.  Pihahommissa. Konehommissa. Heppahommissa. Kaikessa. Äidin ja isin pikku apulainen. Ylpeä siitä. Hän saa olla mukana. Menossa. Äidin ja isin kanssa. Yhdessä.