ei haittaa

Tiedättekö kirjan: Ei haittaa jos on erilainen?  Se on yksi lapsemme suosikkikirja. Hän osaa sen ulkoa. Melkein kokonaan. Erityisen tärkeä hänelle on kohta: "Sinä olet erilainen ja erityinen, koska olet juuri se joka olet". Lapsemme tietää myös, että hänet on adoptoitu. Eihän hän ymmärrä mitä se tarkoittaa. Vielä. Mutta pidämme tärkeänä, että hän tietää sanan. Kuulee. Siitä ei tule outoa. Pelottavaa. Hämmentävää. Ei haittaa, jos on adoptoitu.

onnen hetkiä

Olen onnellinen. Onneni on pienissä hetkissä. Olimme reissussa koko perhe. Siellä koin monia onnen hetkiä. Meillä oli aikaa toisillemme. Yksi hetki jäi vahvasti mieleeni. Istuin hiekkarannalla, aurinkotuolissa. Lapseni ja mieheni puljasivat meressä. Katselin heitä. Isä ja poika. Yhdessä. Minun aarteeni.

aika

Lapsemme kasvaa liian nopeasti. Vai meneekö aika liian nopeasti? Vastahan me odotimme lasta. Vastahan me saimme hänet. Vastahan hän joi öisin tuttipullosta maitoa. Vastahan hän oppi kävelemään, puhumaan, ajamaan polkupyörällä. Ihania ajanjaksoja. Niin paljon. Jo takana. Sylivauva aika.  Konttausaika. Jokeltelu aika. Ensimmäiset sanat. Hassut sellaiset. Pelkään, että unohdan asioita. Unohdankin. Olen jo unohtanut. Yritän kirjoittaa jotain muistiin. Mutta tiedän. Kirjoitan liian vähän. En saa aikaseksi. Minulla ei (muka) ole aikaa. Poden siitä huonoa omatuntoa. Mutta ehkä ne tärkeimmät. Pienet hetket. Säilyvät muistoissa. Ikuisesti.

odotettavissa?

Nytkö se alkaa? Vein lapseni päiväkotiin. Ovella oli isojen ryhmä lähdössä ulos. Jonossa. Sanoin jotain lapselleni. Mainitsin hänen nimensä. Yksi isoista katsoi lastani halveksien samalla toistaen hänen nimen pitkästi venyttäen. Odotin. Luulin ja pelkäsin, että hän sanoisi vielä jotain. Jotain lapsemme ihonväriin liittyen. Ei sanonut. Onneksi. En ollut valmistautunut. Vielä. Tilanne oli nopeasti ohi. Lapseni ei tajunnut mitään. Mutta minä tajusin. Mietin. Koko päivän. Kuinka osaisin valmistella lapseni tulevaan? Miten hän osaa suhtautua siihen? Kuinka hän ymmärtää asian? Kuinka hän kestää sen? Tiedän. Lapset osaavat olla julmia. Toisilleen.

valintoja

Ennen. Menin ja tulin miten halusin. Nyt. Mietin kaikki menoni lapseni huomioon ottaen. Kuinka minun menoni vaikuttavat arkeemme. Lapseemme. Yhteiseen aikaamme. Ehdinkö olla lapseni kanssa? Menenkö elokuviin? Johonkin kutsuille? Monelta? Ehdinkö nukuttamaan lapseni? Menenkö yksin kävelylle vai lapsen kanssa pyöräilemään? Menemmekö illalla kylään vai onko päivässä ollut jo tarpeeksi "ohjelmaa"? Rauhoitammeko kuitenkin illan yhdessäoloon kotona? Yritän tehdä valinnat niin, että lapsemme saisi olla mahdollisimman paljon kanssamme. Yhdessä. Rauhassa. Olen oppinut elämästä. Aikaisemmasta sellaisesta. Paljon. Enää minulla ei ole kiire mihinkään. On hyvä olla näin. Ihan tavallisessa arjessa.

satu

Olipa kerran pieni poika joka oli käymässä nukkumaan. Äiti kertoi pojalle aina iltaisin sadun. Sadun pienestä pojasta ja hänen päivän tapahtumista. Enää äiti ei osaa. Niin tarkasti. Ei tiedä kaikkea mitä pieni poika on päivän aikana tehnyt. Kokenut. Kenen kanssa leikkinyt? Onko poika piirtänyt? Askarrellut? Ollut iloinen? Surullinen? Äiti kertoo sadussa sen mitä tietää. Aamun ja illan. Se on aika vähän. Pieni poika on suurimman osan päivästä muiden kanssa. He tietävät päivän tapahtumat. Paljon paremmin kuin äiti. Onneksi on viikonloput. Sen pituinen se.

sopeutumista

Arki on asettunut. Illat ovat olleet jo helpompia. Ja tänään, lapsemme jäi ensimmäistä kertaa reippaana päiväkotiin. Otti hoitajaa kädestä. Lähti kohti leikkejä. Hyvä, että muisti edes vilkuttaa. Omalle äidilleen. Nyt tuli itku, äidiltä. Autossa. Lapsi oli niin reipas. Hän pärjää. On iso ja kuitenkin niin pieni. Uskaltaisinko jo sanoa: on sopeutunut. Myös äidin on pitänyt sopeutua. Hyväksyä. Takana ovat ne yhteiset perättäiset päivät. Viikot. Kuukaudet. Nyt arkeamme rytmittää työ, päiväkoti, viikonloput ja lomat. Yksi ajanjakso elämässämme on takana.