afrikka

Lapsemme tunnistaa Afrikan ääriiviivat. Hän sanoo aina kun näkee sen: "Tuossa on Afrikka, minä olen syntynyt siellä." Hän on ylpeä siitä. Mutta onko hän aina? Mitä sitten kun hän ymmärtää enemmän? Millaisia kysymyksiä häneltä tulee? Kuinka osaamme vastata "oikein"? Pelottaa.

päivän paras hetki

Lapsi heräilee päiväunilta. Nostan hänet syliini. Lapsi painaa päänsä kaulaani vasten. Sanoo: "Mennään sohvalle". Se on tapamme. Lapsi heräileee rauhassa päiväuniltaan. Minun sylissäni. Pää rinnallani. Kuuntelee sydämeni sykettä. On lähellä. Yritän rauhoittaa sen hetken. Vaikka olisi mitä kesken. Nämä on niitä hetkiä, jotka tulen muistamaan. Aina.

tuoksu

Lapsemme ei enää tuoksu vauvalle. Milloin se tuoksu hävisi? Tiedättehän, se vauvan tuoksu? Nyt lapsemme tuoksuu hiekalle, auingolle, ulkoilmalle. Lapselle. Ei vauvalle vaan leikki-ikäiselle, joka touhuaa jo omia leikkejään. Meillä ei ole enää vauvaa.

lapsiperheen elämää

Tajusin jotain elämästämme lapsiperheenä. Emme ole valittaneet kertaakaan arkeamme. Johtuuko se siitä, että odotimme lastamme niin kauan? Vai siitä, että saimme viettää lapsetonta elämää yhdessä 12 vuotta? En tiedä. Myönnän. Välillä kaipaan aamuja, että ensimmäiseksi ei tarvitsisi vaihtaa vaippaa. Tehdä puuroa. Voisi keskellä päivää lukea rauhassa kirjaa. Lähteä illalla ulos ilman lapsenhoitosuunnitelmia. Tehdä rauhassa remonttia. Omia juttuja. Mutta tiedän. Niiden aika tulee vielä. Ehkä liiankin pian. Onneksi osaamme nauttia elämästä. Tässä. Juuri nyt.

saunassa

Tänään, pihasaunassamme, pukuhuoneessa, saunan jälkeen. Lapsi sylissäni, pyyhkeeseen kääriytyneenä. Itkin. Siihen hetkeen kiteytyi niin paljon. Muistot tulivat mieleeni. Se lapsettomuuden tuska jota olin kokenut. Muistin kuinka juuri siinä samalla penkillä, usein mietin, milloin oikein saamme saunoa oman lapsen kanssa. Oloni oli silloin niin tyhjä. Ja nyt. Vihdoinkin istuin siinä. Oma lapsi sylissä. Oloni oli niin onnellinen. Ja helpottunut.

iltaisin

Lasta ei tarvitse nukuttaa. Niin ajattelin ennen. Lapsi viedään sänkyyn ja hän käy nukkumaan. Itsekseen. Meillä se ei todellakaan mene niin. Nukutamme lapsemme joka ilta. Hän ei jää yksin sänkyyn. Hän tarvitsee läheisyyttä. Ajattelemme, nyt hän ottaa sen mistä on jäänyt paitsi. Kukaan ei ole ollut hänen vieressään ennen meitä. Hänen on täytynyt nukahtaa itsekseen. Vain nalle kaverinaan. Nyt lapsellamme on äiti ja isä. Hän ottaa sen mitä tarvitsee. Turvallisuuden tunteen.

erivärinen

Lapsemme on erivärinen ja minä en näe sitä. Enää. Olen niin tottunut siihen. Joskus kuitenkin havahdun. Tajuan, ainiin, meidän lapsi on tummaihoinen. Näen sen tilanteissa joissa on paljon  lapsia. Lapsemme erotuu joukosta. Mietin. Milloinkohan hän tajuaa sen? Itse.